maanantai 28. lokakuuta 2019

Pimeydestä valoon & kuutamon kaiho

Uusi runoteokseni on ilmestynyt.
Teos julkaistiin Helsingissä 26.10.19

Kustantaja: Kuoriaiskirjat.
Kansi: Noora Kaikkonen.
Taitto: Jyrki Pitkä.
ISBN: 978-952-7325-09-4


https://kuoriaiskirjat.wordpress.com






lauantai 23. maaliskuuta 2019

Salaisuus seinästä


Salaisuus seinästä

Ajatusteni taju, siten kuin se on todellinen
kirmaa seinää, nurkkia lattian
pysähtyen höylällä vuollun hirrensivun kohdalla
tuijottamaan jälkien epäsäännöllisyyttä.
Vuolun epäsäännöllistä muotoa,
joka luo eheyden silmieni eteen
huolimatta kaaoksesta.

Seinän tuijottaja joka hengittää sisäänsä
asumaansa taloa ja sen muotoja
lattialla pyöriviä villakoiria
maalaisromanttisia nurkkia,
joiden vinot listat muistuttavat
itsetehdystä prosesessista.

Niin on kaunis tämä maailma,
keskellä muuttujien ja poikkeusten keskellä,
josta jokainen meistä pyrkii rakentamaan omansa.

Tarinansa se kertoo, kenellekään hiiskumatta.
Näet muodon, näet maalin,
ne vinot listat ja pölypallot,
joita villakoiriksi kutsuin.

Kuka hiiskuu historian
nuo sanat ja teot,
joita hirstoria elää ja hengittää,
joku miettii kuiskivia seiniä.

Jos seinät osaisivat puhua,
tai kuiskisivat salaisuuksia
muuttaisin taloon, jossa ne
pysyisivät vaiti
toisten ihmisten elämästä.

_

Korpin taivas.


Korpin taivas.

Näin kerran korpin lentävän taivaalla,
nuo harvat iskut siipien
saivat minut mietteisiini,
joiden keskellä velloin
yhä uudelleen ihmisyyttä pohtien.

Missä kulkeekaan todellisuuden virta,
kunnioituksesta vainajaan,
jotka kerran opetettu hiljaisuudesta.

Ei enää kuuden kantajan jälkeen,
saattueessa hiljaisessa
nouse päähine ohikulkijan,
tai kasvot painu alaspäin
kiireinen arki elämän ikeenä,
joka saa kulkemaan pyörin ja jaloin
saattoa vastaan yhä uudestaan.

Maailma muuttuu elämämme mukana,
mutta mitä on kunniamme
etiketin keskellä palana oppimaamme
proseduurin yktyiskohdista.

Ei se paljoa vaivaakaan maksa,
sillä tervehdimme ajan jättäneitä,
silloin kun itsellämme sitä vielä on.

_

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Pirunkarkotus

Pirunkarkotus


Piru pieni ja pahainen,
kepposteli, vihtoi
ja tavaroita pudotteli,
kaapin ovia paukutteli.

Ei kauaa ollut mieluinen vieras
harmaan tuvan isäntäväelle,
vaikka olisi sija vierasvaralle.

Ajoittain riehui ja nurkkiakin sotki,
lauteiden alla saunatontun kanssa paini.

Vaan eräänä iltana isäntä
paukkeeseen heräsi
ja peiton alta nousi,
saappaat veti jalkansa
ja paidansa napitti.

Painokkain askelin ulos marssi,
mennessään perkeleet kirosi
ja nakkeli puita pinosta.

Puiden raosta viinapullon otti,
kuismakasvit maasta nyhti,
kukat suussaan pureskeli,
alas kulautti huikallansa.

-Nyt piru otetaan miehestä mittaa,
nyt sinä painut hiiteen täältä!
Isäntä huusi ja asekseen
koivuisen halon tempaisi.

Varmin askelin sisään laukkoi,
vimmatusti karjui.
Muu perhe pihalle juoksi.

Tarttui pirua hännästä,
kieputti ilmassa
ja seinään läiski.

Kohotti halon ja tempaisi
tuohisella kyljellä
räyhähenkeä kannikkaan.

Niin huusi ja valitti vimmatusti,
piru häntäänsä pidellen ulos juoksi,
aina soraisen tien laitaan asti.

Saunatonttukin pahnoiltaan heräsi
ja oven välistä pihalle kurkisti.

Näki pirun raahustavan,
kankkuaan pidellen nilkuttavan.

Lausui tonttu kynnykseltä;
sinne kaikkosi kiusanhenki.

_

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Melankolian oppikirja


Katkeransuloinen maisema maalaa taivaasta,
sekä maailmaa jossa jossa voimme kulkea.
Värähtelyn lailla se pukee maisemansa
herkkyyden seinän ajatuksille.

Kauneutta kirouksen leimalla,
maailman hengittämistä,
Edenin paratiisista perittyä
mustaa sappea.

Maailman jos värisävyillä maalaisi,
harmaan monet sävyt,
vivahde punaista seassa.

Se on kylmä sade ja
aaltoileva ranta,
laineet lyömässä kosteille rantakiville.

Sen kauneus on katsojansa silmissä.
Näky ei ole lohduton.

Auringon eteen lipuvat tummat pilvet,
jotka luovat varjon.
Lyhyt sadekuuro raikasta vettä.
Sen tuoksu, tila hengittää.

Luonnonkauneutta elämän keskellä.

_

tiistai 17. tammikuuta 2017

Metsä

Metsä


Kerran vannoin suurien sanojen nimeen,
totuutta etsien kaninkolosta,
paikasta tuntemattomien metsien.

Ei löytynyt totuutta,
vain kivet, kannot soraisten polkujen
ja tyydyttämättä jäi tiedonjano.

Vaan valon löysin ykseydestä
suurien sanojen soinnusta,
kaninkolon rappeumasta,
ja tuttujen metsien sammaleesta.

_