Uusi runoteokseni on ilmestynyt.
Teos julkaistiin Helsingissä 26.10.19
Kustantaja: Kuoriaiskirjat.
Kansi: Noora Kaikkonen.
Taitto: Jyrki Pitkä.
ISBN: 978-952-7325-09-4
https://kuoriaiskirjat.wordpress.com
maanantai 28. lokakuuta 2019
lauantai 23. maaliskuuta 2019
Salaisuus seinästä
Salaisuus seinästä
Ajatusteni taju, siten
kuin se on todellinen
kirmaa seinää, nurkkia
lattian
pysähtyen höylällä
vuollun hirrensivun kohdalla
tuijottamaan jälkien
epäsäännöllisyyttä.
Vuolun epäsäännöllistä
muotoa,
joka luo eheyden silmieni
eteen
huolimatta kaaoksesta.
Seinän tuijottaja joka
hengittää sisäänsä
asumaansa taloa ja sen
muotoja
lattialla pyöriviä
villakoiria
maalaisromanttisia
nurkkia,
joiden vinot listat
muistuttavat
itsetehdystä
prosesessista.
Niin on kaunis tämä
maailma,
keskellä muuttujien ja
poikkeusten keskellä,
josta jokainen meistä
pyrkii rakentamaan omansa.
Tarinansa se kertoo,
kenellekään hiiskumatta.
Näet muodon, näet
maalin,
ne vinot listat ja
pölypallot,
joita villakoiriksi
kutsuin.
Kuka hiiskuu historian
nuo sanat ja teot,
joita hirstoria elää ja
hengittää,
joku miettii kuiskivia
seiniä.
Jos seinät osaisivat
puhua,
tai kuiskisivat
salaisuuksia
muuttaisin taloon, jossa
ne
pysyisivät vaiti
toisten ihmisten elämästä.
_
Korpin taivas.
Korpin taivas.
Näin kerran korpin
lentävän taivaalla,
nuo harvat iskut siipien
saivat minut mietteisiini,
joiden keskellä velloin
yhä uudelleen ihmisyyttä
pohtien.
Missä kulkeekaan
todellisuuden virta,
kunnioituksesta vainajaan,
jotka kerran opetettu
hiljaisuudesta.
Ei enää kuuden kantajan
jälkeen,
saattueessa hiljaisessa
nouse päähine
ohikulkijan,
tai kasvot painu alaspäin
kiireinen arki elämän
ikeenä,
joka saa kulkemaan pyörin
ja jaloin
saattoa vastaan yhä
uudestaan.
Maailma muuttuu elämämme
mukana,
mutta mitä on kunniamme
etiketin keskellä palana
oppimaamme
proseduurin
yktyiskohdista.
Ei se paljoa vaivaakaan
maksa,
sillä tervehdimme ajan
jättäneitä,
silloin kun itsellämme
sitä vielä on.
_
Tunnisteet:
ajan jättäneitä,
ei,
enää,
kasvot,
Kerran,
korpin,
Korppien,
kunnioituksen,
missä,
nouse,
ohi kulkijan,
psodeduurin,
päähine,
runo,
taivas,
tervehdimme,
uudelleen,
vaivaavaakaan,
yhä
tiistai 24. heinäkuuta 2018
Pirunkarkotus
Pirunkarkotus
Piru pieni ja pahainen,
kepposteli, vihtoi
ja tavaroita pudotteli,
kaapin ovia paukutteli.
Ei kauaa ollut
mieluinen vieras
harmaan tuvan
isäntäväelle,
vaikka olisi sija
vierasvaralle.
Ajoittain riehui ja
nurkkiakin sotki,
lauteiden alla
saunatontun kanssa paini.
Vaan eräänä iltana
isäntä
paukkeeseen heräsi
ja peiton alta nousi,
saappaat veti jalkansa
ja paidansa napitti.
Painokkain askelin ulos
marssi,
mennessään perkeleet
kirosi
ja nakkeli puita
pinosta.
Puiden raosta
viinapullon otti,
kuismakasvit maasta
nyhti,
kukat suussaan
pureskeli,
alas kulautti
huikallansa.
-Nyt piru otetaan
miehestä mittaa,
nyt sinä painut
hiiteen täältä!
Isäntä huusi ja
asekseen
koivuisen halon
tempaisi.
Varmin askelin sisään
laukkoi,
vimmatusti karjui.
Muu perhe pihalle
juoksi.
Tarttui pirua hännästä,
kieputti ilmassa
ja seinään läiski.
Kohotti halon ja
tempaisi
tuohisella kyljellä
räyhähenkeä
kannikkaan.
Niin huusi ja valitti
vimmatusti,
piru häntäänsä
pidellen ulos juoksi,
aina soraisen tien
laitaan asti.
Saunatonttukin
pahnoiltaan heräsi
ja oven välistä
pihalle kurkisti.
Näki pirun
raahustavan,
kankkuaan pidellen
nilkuttavan.
Lausui tonttu
kynnykseltä;
sinne kaikkosi
kiusanhenki.
_
Tunnisteet:
andy,
crow,
heräsi,
isäntä,
kaikkosi,
kannikkaan,
kiusanhenki.,
kuismakasvi,
laukkoi,
Pieni,
piru,
Pirunkarkotus,
runo,
räyhähenkeä,
saunatonttu,
sisään,
viinapullo
perjantai 30. kesäkuuta 2017
Melankolian oppikirja
Katkeransuloinen
maisema maalaa taivaasta,
sekä maailmaa jossa
jossa voimme kulkea.
Värähtelyn lailla se
pukee maisemansa
herkkyyden seinän
ajatuksille.
Kauneutta kirouksen
leimalla,
maailman hengittämistä,
Edenin paratiisista
perittyä
mustaa sappea.
Maailman jos
värisävyillä maalaisi,
harmaan monet sävyt,
vivahde punaista
seassa.
Se on kylmä sade ja
aaltoileva ranta,
laineet lyömässä
kosteille rantakiville.
Sen kauneus on
katsojansa silmissä.
Näky ei ole lohduton.
Auringon eteen lipuvat
tummat pilvet,
jotka luovat varjon.
Lyhyt sadekuuro
raikasta vettä.
Sen tuoksu, tila
hengittää.
Luonnonkauneutta elämän
keskellä.
_
tiistai 17. tammikuuta 2017
Metsä
Metsä
Kerran vannoin suurien
sanojen nimeen,
totuutta etsien
kaninkolosta,
paikasta tuntemattomien
metsien.
Ei löytynyt totuutta,
vain kivet, kannot
soraisten polkujen
ja tyydyttämättä jäi
tiedonjano.
Vaan valon löysin
ykseydestä
suurien sanojen soinnusta,
kaninkolon rappeumasta,
ja tuttujen metsien
sammaleesta.
_
Tunnisteet:
kaninkolon,
kannot,
Kerran,
kivet,
Metsä,
nimeen,
paikasta,
polkujen,
rappeumasta,
runo,
sammaleesta.,
sanojen,
totuutta,
tuntemattomien,
vaan,
vain,
valon,
vannoin,
ykseydestä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)